Sun mun ja meidan maaseudut 2

Tuhatkasvoinen maaseutu

Maaseudusta puhutaan usein yhtenä, yhteneväisenä alueena. Maaseudulla on hidasta ja avaraa, ihmiset mongertavat erilaisia murtehia, punamultaisten talojen välissä kiemurtaa heinäseiväsrivistöjä ja kyläkaupan seinustalla nojaa Pekko Aikamiespojan pappatunturi. Television maalaiskomedioissa on aina samat kulissit ja karikatyyriset maalaishahmot. Maalla on rauhallista ja hiljaista ja sinne on hyvä ihmisen mennä lepäämään.

Maalaisromantiikkakuvastolla myydään maitoa ja kiiltäväpintaisia lifestylelehtiä. Paidaton Tauno Palo panee käsityöläisolutta – siinäpä idea mainostoimistolle. Toisaalta maaseudulla asuu epätrendikkäitä, mutta maanläheisiä maalaisia. Vähään tyytyväisiä mökin miinoja, jotka potkukelkkailevat kirkkoon. Ja mikä tärkeintä: maaseutu ei ole kaupunki, vaan sen vastakohta. Kaupunki elättää maaseutua, sillä verkkaisten maalaismaakuntien veroeurot eivät riitä mihinkään. Onko tällaisessa karrikoidussa maaseutukuvassa totuutta edes siteeksi? Ehkä on, jossain, mutta suuri osa maaseudusta on aivan toisenlaista.

On väärin puhua maaseudusta yksikkönä. Erilaisista maaseuduista on virallinen luokittelukin. Suomen Ympäristökeskus SYKE pitää luokitusta, joka jakaa suomalaisen maaseudun neljään luokkaan: harvaan asuttu maaseutu, ydinmaaseutu, kaupungin läheinen maaseutu ja maaseudun paikalliskeskukset. Maaseutuluokitus perustuu valtakunnallisiin aineistoihin siitä, missä ihmiset asuvat, missä käyvät töissä, minkälaista rakennuskantaa, infrastruktuuria ja maankäyttöä alueilla on. Tilastot eivät noudattele kuntarajoja, voihan saman kunnan sisällä olla sekä tiuhaa kaupunkia että harvaan asuttua maaseutua. Joskus raja on hätkähdyttävän silmiinpistävä, kun kauppakeskuksen takaa aukeaa lehmälaidun.

On väärin puhua maaseudusta yksikkönä.

Harvaan asutulla maaseudulla yleisin maankäyttöluokka on metsä tai suo ja alueen elinkeinorakenne on yksipuolinen. Ydinmaaseudulla viljellään ja kasvatetaan karjaa, maatilamaisemaa täplittävät kirkonkylät ja pienet taajamat. Elinkeinorakenteessa voi olla monipuolisuutta, vaikkapa matkailukeskukset esimerkkinä. Kaupungin läheinen maaseutu on vielä maaseutua, mutta sen kuvataan olevan toiminnallisesti lähellä kaupunkia. Maaseudun paikalliskeskukset puolestaan sijaitsevat kauempana kaupungeista, mutta ovat itsessään tiiviimmin asutettuja ja niillä on rooli ympäristönsä keskuksena palveluineen.

Yli 72 prosenttia suomalaisista asuu pysyvän asuntonsa mukaan kaupunkialueella (niillekin on omat luokituksensa, voit tutustua kaupunki-maaseutu-luokitukseen), ja loput 28 % edellä kuvatuilla erilaisilla maaseuduilla. Toki, kuten juttusarjan ensimmäisessä osassa todettiin, moni suomalainen elää monipaikkaista arkea. SYKEn tutkija Kimmo Nurmio sanoo, että tuorein katsaus maaseutu-kaupunki -luokitukseen kielii maaseutujen muutoksista.

- Edellisen, vuoden 2010 tilaston jälkeen muutoksia on tapahtunut. Suurin niistä on, että kaupungin läheisen maaseudun alueet ovat kasvaneet. Se tarkoittaa, että kaupunkien ympärillä on yhä enemmän sellaista maaseutua, josta ollaan runsaassa vuorovaikutuksessa kaupunkiin, käydään esimerkiksi töissä ja harrastuksissa. Erityisesti Kotkan ja Kouvolan lähellä kaupungin läheinen maaseutu on laajentunut. Tämä aluetyyppi sisältää hyvinkin erilaisia maaseutualueita. Toiseksi muutokseksi voisi nostaa sen, että jotkin kunnat eivät enää ole maaseudun paikalliskeskuksia. Esimerkiksi Sodankylä ja Kemijärvi ovat menettäneet tämän aseman. Lisäksi harvaan asuttu maaseutu on jonkin verran laajentunut ydinmaaseudun alueelle.

Pinta-alan mukaan muuten 95 % Suomesta on maaseutua. Näin on, vaikka tilaston mukaan myös kaupunkien sisempi ja ulompi kehä ovat laajentuneet.

Nurmio korostaa, että kaupunkien läheiset maaseudut ovat vuorovaikutuksessa kaupunkeihin vastavuoroisesti - vuorovaikutusta tapahtuu näillä alueilla myös kaupungista maaseudulle. Tästä esimerkkinä voisi olla ainakin hevosharrastus. Ratsastuksen suosio pysyy ja kasvaakin, ja ratsastustallit sijaitsevat yhä useammin kaupunkien lähellä. Hevostietokeskus on kertonut kaupunkien ympärille muodostuneen ”hevostilavyöhykkeen”, jolla hevoset ovat osin syrjäyttäneet eläintuotantoa. Myös työssäkäynti kaupungeista maaseudulle on lisääntynyt.

95 % Suomesta on maaseutua. Sama maaseutu on eri ihmisille eri, vaikka fyysisesti sama.

Erilaisten maaseutujen olemassaolon tunnustamisen luulisi vievän pohjaa hokemalta, jonka mukaan aktiivinen kaupunki vain elättää passiivista, kuolevaa maaseutua.

SYKEn maaseutuluokitus tukee sitä, mitä lomamatkailija Suomessa junan ikkunasta näkee tai mitä kesämökkiläinen kokee ja millaista arkea maaseudun asukas elää. Lempäälän tietyt osat ovat maaseutua, mutta kovin erinäköisiä kuin vaikkapa Lieksan sivukylä. Etelä-Pohjanmaan harvaan asuttu maaseutu tuntuu ruuhkaiselta, kun sitä vertaa Lapin maaseutuun, josta ei oikeastaan koskaan puhuta maaseutuna, vaan erämaana.

Tilastot kertovat omaa tarinaansa, mutta ihmisten kokemukset eivät aina noudata samaa kaavaa. Se, kokeeko joku itsensä ydinmaalaiseksi, syrjäkyläläiseksi vai ehkä sittenkin kaupungin ulkokehällä asuvaksi urbaaniksi pendelöijäksi, on subjektiivinen kokemus. Ähtärin keskustan Ostolantiellä kerrostalossa asuva ei ehkä tunne itseään maalaiseksi, mutta Helsingin Kalliosta Hangon keskustaan muuttanut on Helsinkiin jääneiden ystäviensä mielestä lähtenyt maalle.

Silva Tedren toimittamassa kirjassa Maalla! Koetut paikat (Kirjokansi 2020) on tarinoita siitä, miten maaseutu koetaan. Pertti Rannikon kirjoittamassa artikkelissa pohditaan erityisesti syrjäisen maaseudun olemusta. Rannikko kirjoittaa vanhojen kyläyhteisöjen usein hävinneen tai muuttuneen muistoiksi. Jäljellä on symbolinen yhteisyys, tarinat ajat sitten menneestä kylän kukoistuskaudesta. Kylä ei enää hahmotu fyysisenä ympäristönä vaan mielen maisemana. Sen ajatuksen ympärille voi kehkeytyä tunneyhteisö, joka toimii vaikkapa Facebook-ryhmänä. Tällainen henkinen syrjäkyläläisyys voi olla yhtä totta Helsingissä asuvalle kuin sille alussa mainitulle mökin miinalle. Tosin toinen heistä elää kellastunutta valokuvaa ja ajan kultaamaa aikaa, toinen käsinkosketeltavaa arkea.

Ähtärin keskustan Ostolantiellä kerrostalossa asuva ei ehkä tunne itseään maalaiseksi, mutta Helsingin Kalliosta Hangon keskustaan muuttanut on Helsinkiin jääneiden ystäviensä mielestä lähtenyt maalle.

Rannikko kirjoittaa myös, siitä että syrjäinen maaseutu muodostuu nykyisin monista erillisistä paikoista ja toimintatiloista. Sama maaseutu on eri ihmisille eri, vaikka fyysisesti sama. Metsästysseurue saattaa käydä maaseutupitäjässä kerran vuodessa, mutta ei muutoin kiinnity kyläyhteisöön. Sama voi olla kesämökkiläisen laita tai kyläkoululle vuosi vuoden jälkeen majoittuvalla marjanpoimijaporukalla. Kiinnostava on Rannikon huomio siitä, että nämä erilaiset toimijat eivät aina tiedä toisistaan mitään eikä heitä pysyvässä kyläyhteisössä tunneta. Kuitenkin he kiinnittyvät paikkaan, sen luontoon ja kulttuuriin, omilla tahoillaan. Liikkuvuuden lisääntyminen tuo maaseudulle näkymätöntä väestöä.

Mieleen nousee esimerkki urheilun maailmasta. Etelä-Savossa sijaitseva Joroinen on tunnettu Finntriathlonin tyyssijana. Kaarle Lahdenpään Viimeinen lounas -dokumentissa näytetään, miten hiljainen kylänraitti odottaa urheilijoita saapuvaksi. Mahtaako monikaan triathlonisteista tuntea Joroista minään muuna kuin himokuntoilijoita kuhisevana kesäpitäjänä?

Muokkauspäivämäärä: 13.8.2020
Teksti: Kirsi Haapamatti, freelancetoimittaja