Ensikertalaisten hankeretki poiki uusia tuttavuuksia ja kansainvälisen yhteistyön siemeniä

Ensikertalaisten hankeretki poiki uusia tuttavuuksia ja kansainvälisen yhteistyön siemeniä

Kun saimme kuulla SEIC-hankkeen matkasta Viroon huhtikuussa, ensin innostuimme ja sitten kysyimme varovasti, pääsisimmekö mukaan, vaikkemme olekaan hankkeessa virallisesti mukana. Tämä Sustainable Entrepreneurship in Countryside -hanke eli maaseudun mikro- ja pk-yrityksille suunnattu kestävän kehityksen yrittäjyyttä tukeva hanke kiehtoi retkiohjelmallaan. Kuuluimmehan vahvasti kohderyhmään matkailua ja käsityöyrittäjyyttä harjoittavana osuuskuntana.

Lähdimme matkaan 11. huhtikuuta Helsingin Länsisatamasta hiljattain uudistetulla Tallink Megastarilla. Vain muutamaa päivää ennen lähtöä kävi ilmi, että olimmekin ainoat osallistujat Linnaseudun läänityksiltä. Mukana Suomesta oli toki myös väkeä Pirkanhelmen ja Sepran hankealueilta, eikä tuttavuuden tekeminen tuottanut ollenkaan tuskaa jo menomatkalla, koska porukka oli selvästi puheliasta, emmekä vähiten me… Yhteiset tutut löytyivät niin Pirkanmaan suunnalta kuin Kotkan seudultakin, ja yritysten epäviralliset hissipuheet käytiin nopeassa tahdissa jo ennen ensimmäistä etappiamme, Tallinnan satamaa.

Meitä helli ihana sää koko matkan ajan. Kevät oli Virossa jo pitkällä, aurinko paistoi täydeltä terältä, haikarat rakentelivat pesiään ja toukotöihinkin oli paikoitellen jo päästy. Kaikkialla vihersi.

Ensimmäisenä retkipäivänä niin me, n. 15 suomalaista, kuin parikymmenpäinen joukko latvialaisia asetuimme Vanaõue Puhkekeskukseen eli lomakylään, joka toimi majapaikkanamme kaksi ensimmäistä yötä. Heti lounaan jälkeen bussi starttasi Soomaan kansallispuistoon, jossa saattoi valita viiden kilometrin kevyen patikointireitin upeissa suo- ja metsämaisemissa pitkospuita pitkin, tai vierailun sen vieressä olevaan Mart Saaren kotimuseoon. Seurueestamme minä valitsin reippailun ja kollegani Carita museovierailun, museoihminen kun on itsekin. Molemmat olimme tyytyväisiä valintoihimme, ja kokemuksia vaihdettiin, mitenkäs muuten, kuin kännykkäkuvia tihrustaen ja käsillä ilmaan kuvaillen kera vuolain selostuksin. Porukka oli hyväntuulista ja aurinko paisteli vain.

Illan tullen tutustuttiin toisiimme illallisen ja laulu- ja soittoesitysten voimin, ja viimeiseksi sitkeimmät valtasivat saunan ja paljun. Omalta osaltamme nukkumatti saapui varsin ajoissa, ja vaivuimme onnelliseen matkailijan uneen puhtaissa valkeissa lakanoissa.

12.4. alkoi maukkaalla aamiaisella, ja sitten lähdimme tutustumiskierrokselle Piesta Kuusikaru Farmille, eli sukutilansa vuosikymmenten tauon jälkeen hankkineen omenaviljelijän tiluksille. Tallinnasta “takaisin” maaseudulle muuttanut pariskunta on rakentanut esi-isiensä maille uuden yrityksen tyhjästä, ja suurena apuna ovat olleet maaseudun investointituet. Tilan puodista tehtiin myös ensimmäiset hankinnat, ja matkalaiset lähtivät omenamarmeladi- ja viinietikkapullot kilisten onnellisina seuraavaan kohteeseen.

Seuraavaksi vierailimme Energia Farmilla. Parikymmentä vuotta toiminut tila Navesti-joen varressa kasvattaa itse yrttejä, joista jalostaa mausteseoksia ja terveysteelaatuja. Hankkeiden avulla on tilalla muun muassa kunnostettu rakennuksia, rakennettu pikku spa- ja kokoustilat parillekymmenelle hengelle sekä valoisa teehuone näkötorneineen aivan joen partaalle. Energiafarmilla bongasimme pikkuisen lepakon uinumassa kuivurihuoneen ovenpielessä ja maistelimme värikästä kukkaisteetä.

Lounastimme Suure-Jaanin keskustassa idyllisessä tavernassa ja ihailimme jälleen maisemia. Suure-Jaanin kunta on muuttovoittoinen paikka, ja kehittyvä kuntaliitostenkin ansiosta, tai syystä. Tuttua meillekin!

Tämän jälkeen vierailimme Viron suurimman maatalouskoulun tiluksilla ja ihmettelimme vanhaa myllyä, sekä sen kunnostuksesta kertovaa kuvasarjaa, ja vierailimme nuorten tuki- ja koulutuskeskuksessa. Koulu on suurilta osin maatalouskoulu, mutta sieltä löytyy myös matkailun ja käsityön opetusta. Pääsimme kokeilemaan jopa lasinpuhallusta muotoilu- ja keramiikkaosastolla. Aihe on toki Iittalan naapurissa asuvalle tuttu, mutta itse kokeileminen oli uutta ja mullistavaa.

Palasimme illaksi Vanaõueen, kaikkien yhteiselle illalliselle. Ryhmässä muutama nuorempi latvialainen puhui sujuvaa englantia, mutta monella venäjä oli ainut vieras kieli. Onneksi hankkeen koordinaattoreina toimineet leidit osasivat sujuvasti niin viroa, englantia kuin venäjääkin, ja yhteinen sävel löytyi viimeistään tänä toisena retki-iltana. Uni maittoi retkeilyn ja aivojumpan jälkeen entistä paremmin.

Kolmannen päivän aamuna oli aika jättää hyvästit lomakeskukselle ja latvialaisille, juuri kun olimme päässeet tutustumisen alkuun. Reittimme erkanivat koteja kohti hiljalleen. Päivän ensimmäisenä kohteena meillä oli nyt Murueit OÜ, joka valmistaa pääbisneksenään alihankkijana ruotsalaismerkin teknisiä retkeilytelttoja. Toimitusjohtajan intohimona on kuitenkin myös jalostaa paikallisen Kihnumaan lampaan villaa langoiksi, huovaksi ja valmiiksi käsityötuotteiksi. Kihnumaan lammas on geneettisesti ainutlaatuinen primitiivirotu, yli 3000 vuotta vanha sellainen, ja sen villa on pehmeämpää kuin esimerkiksi saarenmaan- tai ahvenanmaanlampailla. Murueitin karstauskone ja neulahuovutuskone ovat osin Leader-rahoitettuja.

Murueitin isäntä puolestaan valmistaa pronssikoruja ja puukonheloja Viron runsaisiin muinaislöytöihin perustuen. Kuinka ollakaan myös hattulalaisen Suontaan hautamiekan kädensija, pommeli ja väistin olivat juuri tulleet muotista. Sama malli löytyi myös seuraavan vierailun yhteydessä Tallinnan kyljessä olevan Viikinkikylän seinältä. Lieneekö kyseessä ollut sotasaalis tai ainakin saman asesepän tuotos. Ken tietää?

Viikingite Külassa meidät johdatettiin halki Viron muinaishistorian tarinaa viihteellisesti muokaten. Paikkana viikinkikylä oli kyllä vaikuttava ja ahkerasti laajennettu, mutta enemmänkin “puuhamaa” kuin autenttinen historiapuisto.

Tiivis retkitahti jatkui, ja lounaan jälkeen vierailimme Tammikun kartanon raunioille rakennetussa modernin taiteen keskuksessa, jossa saimme painaa itsellemme matkamuistoiksi oivasti sopivat, käytännölliset puuvillakassit. Silkkipainokoristelut oli lainattu Muhun saaren ornamentiikasta ja samaanirummun kuviosta.

Seuraavaksi retkue johdatettiin Raasikun uutukaiseen pienpanimoon. Hurmaava vitivalkoinen kissa tervehti meitä panimon baarissa. Pääsimme maistelemaan suoraan sammioista niin käymisensä alussa olevaa olutta kuin useampaa valmiiksi kehittynyttä makua. Myös kvassia eli kotikaljan tapaista virkistysjuomaa oli tarjolla. Moni hankkikin laivatuliaisten sijaan tai rinnalle muutaman pullon artesaaniolutta komeassa lahjasalkussa. Niin teimme mekin.

Vildi Villa -käsityökahvila oli viimeinen boheemien päiväunien kohde ennen Nelijärven lomakeskukselle siirtymistä. Kahvilan valikoimassa oli kaikkea briosseista pizzoihin ja käsitöitä keramiikasta kudonnaisiin ja puuleikkausrasioihin. Koruja, huopahattuja, pitsejä, kaikkea maan ja taivaan väliltä. Onneksi meitä eniten miellyttäneet kipot ja kupposet olivat sattumalta käytössä sokerikkoina ynnä muina, niin emme ajautuneet aivan pennittömiksi. Jotain pientä kivaa kuitenkin tarttui matkaan. Vildi Villa on toiminut SEICin työntekijävaihdossa.

Viimeinen retkiyö vietettiin saunoen ja vielä riitteessä olevaa lammen pintaa ihmetellen 1970-luvulla perustetussa Nelijärven urheilu- ja lomakeskuksessa. Seuraavana päivänä olisi kotiinpaluu, mutta sitä ennen vielä yksi vierailukohde, Anija Mõis eli vanha Viron itsenäisyyden ajan historiaa sivuava mahtikartano.

Anijassa on tehty suuria perinnekorjaustöitä nyt muutaman vuoden ajan. Kartano kuuluu Viron kansallisiin kulttuuriperintökohteisiin, kuten Suur-Jaanin maatalouskoulunkin tilukset. Eikä suotta. Menneen maailman henkäykset olivat käsin kosketeltavia päärakennusta ja valtavaa, yhdeksän hehtaarin puistopuutarhaa kiertäessämme. Kartanon lähituntumassa koko ikänsä asunut rouva esitteli meille puiston kasvillisuutta ja puustoa, ja kartanokierros päättyi ranskalaistyyliseen romanttiseen kahvilaan, jonka emäntä esitteli meille iltapäiväkahvien menun ja tarjoili påtårit hienostuneessa eleganssissaan. Olimme myydyt.

Sitten alkoi paluu satamaan. Retki oli päättymässä. Oli vähän haikeaa, mutta saimme valtavasti uusia ajatuksia ja tuttavuuksia.

Vasta vuoden alussa perustetun osuuskuntamme toiminta alkoi siis heti hankeretkellä! Aikataulu oli opintoretkille tyypilliseen tapaan erittäin tiivis, ja Latviasta Viroon meitä tapaamaan tulleet potentiaaliset kumppanit jäivät ehkä vähän kielimuurin taakse.

Retki oli kaiken kaikkiaan kuitenkin kerrassaan onnistunut. Suunnitelmissa on yhteydenotto muutaman kohteen kanssa, ehkä harjoitteluvaihto, ehkä muu bisnes mielessä. Kiitos Linnaseudulle, että meidät keltanokatkin otettiin mukaan!

Lisätietoa SEIC - Kestävä ja kansainvälistyvä maaseutu -hankkeesta

 

27.6.2018

Teksti: Sanni Hallanvaara ja Carita Rantala, Osuuskunta Villapakka, Hattula
Kuvat: Sanni Hallanvaara ja Carita Rantala, Osuuskunta Villapakka, Hattula